|
Ensimmäinen luku
Satakunta nyyriä katsoi kiltisti sinne minne oli käsketty. He olivat pieniä ja hauraita olentoja, joilla oli laiha vartalo ja suhteellisen suuri pää, jossa seisoi pikkuinen pyöreä nenä, suuret lepakkomaiset korvat ja suuren suuret silmät. Heidän ihoaan peitti karvoitus, joka olisi muinaisilla vapailla nyyreillä ollut monenkirjava, pehmeä ja pörröinenkin, mutta joka kaivoksiin orjuutetuilla olentoparoilla oli harventunut, ruma ja likainen. Nyyrit olivat hyväntahtoista kansaa ja osasivat iloita elämän pienistäkin asioista - tai olisivat osanneet, jos heille olisi pienimpiäkään ilonaiheita annettu.
Vuorensisäisten kaivosten keskimmäiseksi masentavin taso oli tunkkainen, pölyinen ja valoton paikka. Synkkien, soihduin valaistujen huoneiden tummanoranssit lattiat, katot ja seinät olivat epätasaisia, rosoisia ja täynnä teräviä ulkonemia, joihin itsensä oli kovin helppo satuttaa. Ikävä kyllä tuollaisetkin huoneet olivat silkkaa luksusta, sillä yleensä nyyrit työskentelivät ahtaissa ja tukalissa käytävissä, joissa sortumisvaara oli ainainen - eivätkä nyyrit koskaan muuta tehneet kuin työskentelivät, mitä nyt satunnaisesti söivät ja nukkuivatkin. Jos jokin tapahtuma joskus rikkoi rutiinin, oli se poikkeuksetta arkeakin armottomampi.
Moni komennettuun suuntaan kääntynyt nyyri puristi vieruskumppaninsa kättä ja osa pidätteli itkua. Vaikkei kukaan tohtinut uhmata käskyjä, osasivat useimmat heistä tuijottaa lasittuneesti jonnekin tyhjyyteen, ohi julmien ankeiden kidutuspuiden, joihin yksi heidän tovereistaan oli ripustettu. Vanha nyyrinainen oli tehnyt jotain vastoin isäntien sääntöjä ja toimi nyt varoittavana esimerkkinä kaikille muille. Rikoksen laadusta ei kerrottu suurelle nyyriyleisölle mitään, eikä sillä mitään merkitystä ollut, sillä rikoksia oli vain kahdenlaisia: niitä joista ruoskittiin ja niitä joista leikeltiin pikkuisiksi palasiksi, jotka mölkkivartijat söivät hyvällä ruokahalulla. Vanha nainen jäisi omasta rangaistuksestaan henkiin, jos isännät vain lopettaisivat ajoissa. Voi, kunpa he lopettaisivatkin, rukoili jokainen, joka eli hetkessä, eikä lohdullisissa satumaailmoissa, missä toiset.
Kun ruoska lakkasi viuhumasta, komennettiin nyyrit välittömästi takaisin töittensä pariin. Heille huudeltiin äkäisesti, osaa heistä lyötiin nauraa käkättäen ja heidän vastuuhenkilöilleen kiroiltiin kaikuvasti, kuinka ruoskintanäytöksen oli paras olla vaikuttamatta päivän tavoitetulokseen. Rankaistu nainen jäi riippumaan yksin telineeseensä ja kesti vielä hetki, ennen kuin hän uskalsi ujeltaa hiljaa tuskissaan. Mikäli nainen vielä seuraavana päivänä eläisi, vietäisiin tämä vieläkin syvemmälle kaivosten sokkeloihin, siihen pahaan paikkaan, jossa ilma oli entistä tunkkaisempaa, valo entistä vähäisempää ja kuolema ainoa asia jota rukoilla.
Eräs nuori nyyrityttö, Piupau, oli tapahtumasarjasta erityisen surullinen. Syytäkin oli: ruoskittu nainen sattui olemaan hänen tätinsä, joka oli ollut hänelle kuin äiti aina siitä lähtien, kun kaivoskäytävä oli haudannut hänen vanhempansa. Toisten nyyrien surkeuteen verrattuna Piupau oli ollut suorastaan onnellisessa asemassa, mutta juuri nyt se ei paljoa lohduttanut, sillä Piupau-parka oli menettänyt viimeisen sukulaisensa juuri neljäntenätoista syntymäpäivänään. Niin kovin järkyttynyt hän oli, että hänen hyvä ainoa ystävänsä, Töptömp, joutui kuiskailemaan kaikenlaista rauhoittavaa, ettei Piupau olisi itkenyt ääneen – mikä olisi ollut jo kauhistuttava teko! Mielessään nyyrityttö rukoili nyyrien jumalaa Suurta Höppöstä ja kysyi, miksei muinaisten ennustusten jalomielinen sankari jo saapunut pelastamaan kansaansa. Vähänpä pieni ja viaton olento tiesi, että alemman tason jumaluus Julle Höppönen oli alkoholisoitunut jo vuosisatoja sitten ja kuitannut velkansa silloiselle herra Pahaherralle antamalla kansansa orjiksi pientä kivihakkua kilkuttamaan.
Kun Piupau ja Töptömp olivat päässeet omalle alueelleen ja näytti siltä, että heitä vartioivat mölkit Rutsa ja Reva istuivat aloilleen ja pistivät tupakaksi, alkoi Töptömp viedä Piupauta kädestä pitäen kohti suurta kiveä, joka lepäsi synkän käytävän suulla. Sen taakse mölkit tuskin katsoisivat ja kunhan he puhuisivat nopeasti, eivät he jäisi jälkeen päivätavoitteistaankaan.
"Voi, voi..." sanoi Töptömp katsellessaan Piupaun vihreitä vetisiä silmiä. "Voi, voi, voi..."
Piupau katsoi poikaa takaisin ja niiskautti pikkuista nenäänsä. "Kyllä mie kohta taas... kyllä mie kohta jaksan. Elä pelkää."
Töptömp nyökytteli päätään hermostuneena. "Voi harmi kun nyt tänä päivänä... En mie ennää tiedä mitä mie nyt sanosin."
"Ei tartte sannoo mittään", Piupau sanoi ja ihan vähän hymyilikin. "Kiitos kun pidit musta huolta. Tädillä olis vaan pahempi olo, jos miutakin olis rankastu tän jutun takia."
Töptömp nyökytteli lisää.
"Mitä asiaa sulla muuten oli, ennen kun...?" Piupau kysäisi ja pyyhki kyyneleitään. Tömtömp oli puhutellut häntä juuri ennen kutsua rankaisupaikalle, ja oli turvallisempaa, että he puhuisivat kerralla kaikesta mitä lähipäivien aikana aikoivat.
"Mm... Mie vaan..." Töptömp takelteli. Hän hieroi pieniä käsiään yhteen ja näytti hirmuisen vaivaantuneelta. Aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavana, joten käsi täristen hän avasi vyöhönsä sidotun pienen kangaspussukan ja otti sieltä likaisen nyytin, jonka hän ojensi Piupaulle.
Piupau avasi nyytin ja löysi sieltä kaksi palaa kuivaa leipää ja ruttuisen omenan, josta oli kerran haukattu. Se oli nyyriorjan koko päiväannos. Piupau katsoi Töptömpiä kysyvästi.
"Syntymäpäivälahja..." sopersi Töptömp ujosti ja katsoi muualle.
Piupauta alkoi taas kovasti itkettää. Töptömp ehti siitä jo hätääntyä, mutta sitten Piupau kurottautui halaamaan häntä ja halasikin kovin lujaa. Töptömp tärisi hieman, mutta oli mukana juonessa. Kun he sitten erkanivat, päätti Piupau antaa vielä pikaisen pusun Töptömpin likaiselle poskelle, johon jäi siitä jälki. He ehtivät katsoa toisiaan vain hetken - sillä pian molemmista alkoi tuntua, että sitä voisi oikeastaan halata samalla vaivalla vähän lisääkin. Ja pussata. Kun he ensin pussasivat vuoroin toistensa poskia ja paukauttivat sitten yhden oikein kunnon muiskun suoraan huulille, kuulivat he äkisti syvän huokauksen...
Kun he katsoivat äänen suuntaan, säikähtivät he suunniltaan ja jähmettyivät paikoilleen. Päällä tuon kiven joka heitä suojasi, istui kuin istuikin joku, joka katseli heitä eriskummallinen ilme kasvoillaan. Ja koska valaistus oli huono ja nyyrit elivät jatkuvassa kuolemanpelossa, valehtelivat heidän silmänsä niin, että hetken ajan he luulivat näkevänsä jotain kauheampaa kuin näkivätkään - he näkivät hirveän, suuren hirviön, jolla oli kalmankalpea iho ja suippokorvat ja jonka vatsasta kasvoi suunnaton silmä.
Mutta jo silmänräpäystä myöhemmin vaalea olento alkoi näyttää oikeastaan aika kauniilta. Ei lainkaan kauhistuttavalta, vaikka tämä pitikin sylissään pyöreää ja hyvin rumaa esinettä, joka tosiaan näytti suurelta silmältä.
"Voih, nyt minä keskeytin..." sanoi outo heppu erityisen kummasti. Se, että hän oli niin iloinen ja innoissaan että suorastaan tärisi, näytti nyyrien silmissä vakavalta sairaudelta. Piupau ja Töptömp hypähtivät, kun heppu iski nyrkillä pitelemäänsä silmää, joka sulki luomensa. "Mutta saanko sanoa: olette aivan sietämättömän suloisia! Tässä vanhakin jo liikuttuu."
"A-anteeksi, herra", sanoi Töptömp, kun ei muuta osannut. Piupau ei saanut sanotuksi senkään vertaa. Olivat he molemmat toki kuulleet kaikenlaisista ulkomaailman olennoista, mutta koska he olivat syntyneet ja eläneet kaivoksissa, eivät he olleet koskaan tavanneet muita kuin mölkkejä ja toisia nyyrejä. Tämä uusi kalpea olento näytti istuessaankin pitkältä, ryhdikkäältä ja sopusuhtaiselta - kovin oli outoa moinen, alhaalla ainaisessa kurjuudessa.
"Älkää nyt ihmeessä anteeksi pyydelkö, tai herroitelko!" olento naurahti. "Minä se tässä anteeksi joudun pyytämään, kun jaarittelen joutavia, vaikka uutisiakin pitäisi kertoa. Te olette kuulkaas vapaita!"
"M-mitä?" änkytti Piupau.
"Kyllä jees: orjuus on poistettu, ystävät! Me hepsankeikat ja ystävämme lyhyysrajoitteiset teimme oman osamme puhtaan pahuuden nujertamisessa: valtasimme takaisin kaikki Hattaravuoret, jotka olivatkin Pahamaan mahdin alla melkoisen kauan. Mutta nyt on kaikki taas hyvin! Te pääsette täältä pois. Aivan joka ikinen."
"Pois?" sanoi Töptömp sävyllä, jossa oli monenmoista tunnetta sekaisin. Hän katsoi Piupauta, joka näytti juuri siltä kuin hän oli kuulostanut.
"Poisko täältä?" kysyi Piupaukin, yhä Töptömpiä katsoen. Samalla kun he yrittivät ymmärtää mitä kuulivat, ravisteli heitä vahva vaisto - takaisin töihin ja heti, tai kuolema teidät korjaa!
"Juu juu", hepsankeikka jatkoi. "Kivahyvyyden liittouman johtaja, kuningas Keijo Roomalainen kolmonen, on julistanut kaikki Pahamaan orjat vapaiksi ja on luvannut järjestää teille uudet työpaikat ja kaikkea. Mutta. Hei: teissä kahdessa näen jotain todella erikoista. Näen tässä tilaisuuden, josta hyödymme kaikki kolme."
"Hyödymme?" Töptömp toisti. Oli vaikea ymmärtää puoliakaan kalpean olennon koreista sanoista. "Mitä se tarkottaa?"
"Että mitäkö tarkoitan? Katsokaapas..." hepsankeikka kihersi ja iski jälleen silmää, tällä kertaa sen kylkeä. Silmä avautui ja sen terä oli erivärinen kuin viimeksi. Töptömp ja Piupau hätkähtivät, kun kaksi nyyriä, läpinäkyvinä kuin haamut, ilmestyi aivan heidän vierelleen. Kesti hetken ennen kuin he ymmärsivät, että nuo nyyrit olivat juuri he hetkeä aiemmin: nyyrit halailivat ja vaihtoivat ujoja pusuja, kunnes kehtasivat oikein suudellakin.
"Mahtavaa... mahtavaa!" hepsankeikka ilakoi suorastaan haltioissaan. "Miettikääpä kun jotain tällaista esitetään kaikissa kristallipalloissa kautta maan: perheenäidit tulevat itkemään silmänsä puhki!" (Nyyrit hätkähtivät kauhusta.) "Johan loppuu nalkutus siitä, että me lähdimme sotaan muka vain timanttien takia ja ettemme muka olisi sitäkään tehneet, jos Pahaherra ei olisi sattunut kuolemaan itsekseen - vapautimmehan juuri me juuri teidät! Teidät ihanan lutuiset olentoparat! Tästä tulee mahtavaa, iso juttu. Voin jo maistaa se kielelläni. Aijai jai jai..."
Hepsankeikka puhui vielä pitkään, eivätkä Piupau ja Töptömp ymmärtäneet oikeastaan enää mitään mitä tämän suusta tuli. Nyyrinuorukaiset tuijottivat olentoa kuuliaisina ja vilkuilivat silloin tällöin toisiaankin. Yhden ymmärrettävän sanan he muistivat kuulleensa, sanan vapaus - ja se kaikui heidän suurissa korvissaan aivan ihmeellisenä. Kesti vielä kauan ennen kuin he todella ymmärsivät mölkkien rautaisen otteen hellittäneen, mutta jo yksi kaunis sana antoi heille syyn vaihtaa pieniä, hirmuisen söpöhöpöpöpölöpöisiä hymyjä.
Eriasteisten järkytysten sarja oli tuskin aluillaan. Ani harva nyyreistä ymmärsi edes etäisesti mitä oli tapahtumassa, vaikka se heille moneen kertaan selitettiin. Kymmeniä pitkänhonteloita hepsankeikkoja ja partaisia lyhyysrajoitteisia kulki mättämässä mölkkejä kuonoon, levittämässä ilosanomaa ja halailemassa pieniä nyyriparkoja, joista jokainen antautui kosketukselle, vaikka useimmat heistä käsittivät sen jonkinnäköiseksi murhayritykseksi.
Pieni Piupau antautui ilon, ellei suoranaisen riemun valtaan ensimmäisenä, kun hän näki vanhan tätinsä, jota ei ollut uskonut enää koskaan näkevänsä. Kun hän syleili varovaisesti kärsinyttä naisparkaa, vaihtui ilo ja riemu haikeudeksi ja helpotukseksi ja itkun tuhertamiseksi - ja Piupau piti siitä kaikesta, sillä ensimmäistä kertaa eläissään hän sai tuntea; tuntea aivan vapaasti! Hänen tätinsä näki siskontyttärensä sisimpään ja sanoi: "Menehän nyt, tyttökulta. Minusta huolehditaan kyllä. Ei tämä ole niin pahaa kuin näyttää, ei minulla ole hätää. Näemme toisemme pian. Nauti tästä päivästä nuoruudellasi, nauti oikein minunkin puolestani!" Ja silloin tädin lempeä väsynyt katse siirtyi Töptömpiin ja sitten siirtyi Piupaunkin ja pian Töptömp ja Piupau hymyilivät jälleen toisilleen.
Loppupäivänä Piupau ja Töptömp tuskin irrottivat käsiään toisistaan. Heidän ensimmäisenä tapaamansa hepsankeikka kulki heidän mukanaan, jatkoi jatkuvaa höpötystään ja toimi siinä sivussa heidän oppaanaan, vaikka olikin oikeasti reportteri, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Ensin he astelivat ylimmäisiin kaivoksiin – ja kuinka raikasta ilma olikaan siellä! Kirkkaan oranssit rosokiviset onkalot olivat laajoja ja valoisia ja mitä edemmäs asteli, sitä tasaisempaa oli lattia ja seinät ja sitä enemmän kaikkialla oli patsaita ja koristeita ja kivoja asioita.
Nyyrien oli ihan pakko jo vähän itkuunkin pillahtaa, kun he näkivät ensimmäistä kertaa syvän sinisen taivaan ja utuiset pilvet. Ulkoilma oli omin silmin nähtynä kauniimpi asia kuin yksikään kuultu kertomus tai nähty uni; keväinen aurinko lämmitti heitä ennen kokemattomalla tavalla ja ilmakin oli niin raikasta, että jo sen hengittäminen korvasi koetut vääryydet.
Ennen yötä ja kuiden ja tähtien näkemistä Piupau ja Töptömp ehtivät harrastaa kaikennäköistä kummaa. He söivät oikeaa ruokaa, pääsivät kylpemään vedessä, tapasivat lukuisia hassuja olentoja ja – viiniä maisteltuaan – innostuivat esittämään elämiensä ensimmäisen musikaalinumeron. Kun he lopulta menivät makuulle ensimmäisille koskaan näkemilleen lakanoille, suutelivat he kolmenkymmenen sydämenlyönnin ajan - oi, niin kovin pikaisesti. Kaiketi tämä oli parasta koko päivässä.
Toinen luku
Kello löi iltaseitsemän seuraavana pyhäpäivänä. Noin miljoona kuusisataatuhatta kristallipalloa oli säädetty taajuudelle, joka esitti tällä hetkellä mainospätkää uutuustuotteesta Mestarismiekka.
"Lyhytrajoitteisten takoma, hepsankeikkojen loitsuilla valeltu..." intoili komeahko, vaikka ehkä jo hieman rupsahtanut ihmishenkilö, joka riehui keväisissä maisemissa hohtavateräistä säilää heilutellen. Myös jokin muu heilui, sillä mies oli alasti; hän oli Aki Kantapää, antiikkisissa urheilukisoissa pätenyt entinen sankari. "Katsokaa kuinka se viiltää!" Kantapää mylväisi - ja samassa miekka kulki sulavasti läpi puunrungon. "Katsokaa kuinka se murskaa!" Miekka kulki läpi harmaan kiven. "Ja mitä ihmettä?! Sisäänrakennetut sädeominaisuudet?!" Nyt mies osoitti miekalla kaukaista variksenpelätintä, jolloin miekka välähti kirkkaasti ja sylki matkaan kuumuutta hehkuvan tulipallon. Variksenpelätin räjähti komeasti kappaleiksi. "Mestarismiekka... se voi olla juuri sinun. Vain tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa... Naurettava, säälittävä pilkkahinta... Ystävä, tämä on viimeinen miekka, jota tulet koskaan tarvitsemaan - tilaa nyt, saat kaupan päälle varamiekan, tikarin, lyhyen miekan, turnajaismiekan, kahdenkädenmiekan, koristemiekan, asetelineen ja puolen vuoden takuun. Uskomatonta: koko sarja - vain tuhatysiysiysi. Tarjous voimassa vain tänään!"
Mainos päättyi valkoiseen hymyyn, joskin useimmat katsojista tuijottivat viisaria, joka oli räjähdyksen aikana selvästikin värähtänyt.
"Ja seuraavaksi..." aloitti pitkäpäinen kuuluttaja, joka näytti hämäävästi ihmiseltä uusissa munan muotoisissa kristallipalloissa, "keskusteluohjelma Viikon Fantsuimmat, emäntänä häikäisevä Damselin Distress!"
Taputuksia, hurraahuutoja. Pienen valoshow'n jälkeen kristallipalloihin ilmestyi ensin kuva taputtajista, sitten itse leidi Distressistä - jääprinsessasta ja Halimaan kuuluisimmasta talk show -emännästä, jonka suosiota ei ollut himmentänyt edes se skandaali, jossa hän jäi kiinni suuseksin harrastamisesta erään lepakkonaisen kanssa. Leidi Distress hymyili kopeasti ja kätteli satunnaisia jäseniä yleisöstään - ihmisiä, hepsankeikkoja, kentaureja (ihmisen ylävartalo, hevosen alavartalo), minotaureja (härän pää, ihmisen vartalo), satusetiä (naisen vaatteet, miehen vartalo) ja shakkikaakkeja (hevosen pää) -, jonka jäsenet istuivat 3-6 rivissä roduilleen sopivilla alustoilla. Kun leidi oli valmis, otettiin hänet lähikuvaan; ja hän hymyili entistäkin itsetietoisemmin ja näytti petollisen suloiselta kuin miessika pienenä.
"Tänään meillä on suuri ilo ja etuoikeus tavata kaksi pienenpientä olevaista... Kyllä, kyllä, juuri heidät! Tänä iltana Halimaan puhutuimmat nyyrit kertovat meille hellyttävän tarinansa omin sanoin. Suorana Suklaasuon suurstudioilta!"
Taputuksia. Show'ta kuvaavat jalalliset irtosilmät vaihtoivat vuoroa, jolloin toinen silmä sai räpytellä vapaasti ja puhdistaa monokkelinsa (joiden käyttö oli yleistynyt samaa tahtia kuin kristallia kirkkaampien pallojen hinta oli alentunut). Vuoroon tullut silmä kuvasi viihtyisiä tummanpunaisia sohvia prinsessamaisen fantsujen lavasteiden keskellä. Sohvilla istuivat värikkäästi puetut ja nyt terveen pörröturkkiset Piupau ja Töptömp, ja pian Damselin Distress asettui heidän seurakseen. Taputukset jatkuivat, kunnes leidi nosti kätensä korkealle ja yleisö rauhoittui.
"Katsokaamme muistin virkistykseksi, mistä tässä on oikein kyse", sanoi Damselin maireasti. Niinpä sekä studio- että kotiyleisö saivat jälleen kerran nähdä Piupaun ja Töptömpin ujon pusun, jota oli näytetty viikon aikana lukuisissa yhteyksissä uutisista dokumentteihin ja makasiiniohjelmiin. Pusun jälkeen näytettiin valittuja paloja myös myöhemmistä tapahtumista; ehdotonta huippukohtaa edustivat kaksitoista ennennäkemätöntä sekuntia, joissa Piupau kiljui kun syötävä nähdessään elämänsä ensimmäisen merenneidon.
Kuten laskelmoitua, kirvoitti tallenne studioyleisöltä heltyneen "oooo-iiii..." -huokaisun (eikä eräs satusetä voinut olla niistämättä liikutuksen kyyneliä partaansa). Piupau ja Töptömp olivat hieman vaivaantuneita jatkuvasta esilläolostaan, mutta heidän managerinsa - itse itsensä ylentänyt hepsankeikkareportteri Kasper Ester Ihku - oli opettanut heitä hymyilemään ja vastailemaan asioihin tietyllä tavalla.
"Tämä nähty suukkohan oli teidän ensisuudelmanne, eikö totta?" Damselin kysyi Piupaulta.
"Oli", Piupau sanoi ja nyökkäsi. "Ei myö oltu ikinä uskallettu pussata, kun myö pelättiin niin paljon."
Yleisö ilmaisi jälleen liikutustaan. Leidi Distress näytteli empaattista hangon keksiä, vaikka pelkäsikin saavansa sokeritaudin. "Mutta olen kuullut, että tuo pusu tapahtui viimeisellä hetkellä, jona ette vielä tienneet, ettei hätää ollut. Kuinkas siinä sitten niin kävi?"
Töptömp, jolle kysymys oli osoitettu, meni entistä ujommaksi. Hän katsahti Piupauta, joka katsoi takaisin säihkysilmin ja päätään hieman kallistaen. Yleisö pidätteli hengitystään. "No, kun... Piupau oli hirveen surullinen…" Töptömp sanoi ja muisti katsoa suoraan itseään kuvaavaan irtosilmään. "Miuta pelotti kauhiasti, että Piupauta lyödään ja hänet viedään pois, kun hän oli miun ainoo ystävä. Kun mie yritin auttaa ja lohduttaa, niin sillein siinä sitten kävi, vaikka pelotti… Vähän pelotti aika monellakin tavalla, niin..." Töptömp lisäsi hiljaa ja katsoi hymyillen Piupauta. Suorastaan aurinkoinen Piupau sipaisi hellästi hänen pehmeäkarvaista poskeaan, kätensä sitten hänen kädelleen laskien.
Yleisön reaktio; se teki välitöntä kristallipallohistoriaa. Pitkästä, nöyrästä hiljaisuudesta tuli lopulta huokailua ja hämmentynyttä supatusta. Sitten, kun yksi valkoharjaisista shakkikaakeista hirnahti kuin olisi kaksi mustaa lajitoveriaan liimatehtaalle passittanut, räjähti koko yleisö raikuviin suosionosoituksiin - oli huutoa, oli taputusta, oli kopinaa, oli töminää. Damselin Distress hymyili väkinäisesti ja yritti lohduttautua sillä, etteivät päivittäiset insuliinipistokset olleet teknisesti sen kummempi juttu kuin opiskelijaelämä vieraalla paikkakunnalla. Vasta seuraavana aamuna hänkin hymyili aidosti, kun kaikkien katsojaennätysten kerrottiin rikkoutuneen - Piupauta ja Töptömpiä rakastettiin palavasti, eikä ollut enää ainuttakaan ohjelmaa, ei pienintäkään tilaisuutta, joihin he eivät olisi olleet mitä lämpimimmin tervetulleita.
Kolmas luku
Kaksi kuukautta suhahti vauhdilla ohi. Haastattelut, juontokeikat, nimmarienjakotilaisuudet ja ennen kaikkea juhlat seurasivat toiset toisiaan. Vaikka Piupau ja Töptömp näkivät puolet koko Halimaasta, oli yhä monta asiaa, joita he eivät tienneet olevan olemassakaan - kuten lakisääteiset vapaapäivät. He tekivät mitä heidän managerinsa käski ja yrittivät olla iloisia koska tämäkin oli. Vastaavasti heihin tarttui managerin epävarmuus ja hermostuneisuus, kun hepsankeikkamiehen pelot alkoivat käydä toteen: mikään julkisuus ei kestänyt ikuisesti, ja kun aika oli aikansa lantrannut lyhyen sodantapaisen muistoa, alkoi moni ihmetellä, mitä Piupau ja Töptömp jokaisissa kissanristiäisissä yleensä toimittivatkaan. Kevät läheni jo loppuaan ja alkavana kesänä Halimaassa nähtäisiin muun muassa huippusuositut peikonkannon multiversuminmestaruuskisat (näkyvyydestä vastasivat sponsorit Acme, Ankka-yhtiöt, Cage & Fish, Cyberdyne Systems Corporation ja Fanipalat). Mitä virkaa oli kahdelle pienellä otuksella, joiden söpöily alkoi toistaa itseään pahemman kerran?
Piupau ja Töptömp olivat kahdestaan hotellisviitissä, kun heille tuotiin aamiaista ja päivän lehdet. Piupau kiitti väsyneesti, antoi tuhat kultarahaa tippiä kun ei rahasta mitään ymmärtänyt ja kellahti takaisin sängylleen. Kun perin söötti nenä ymmärsi haistavansa tuoretta kahvia, sonninmunakasta ja vastaleivottuja donitseja, vääntäytyi viimeaikoina kovasti pyöristynyt tyttö uudelleen ylös. Piupau lyllersi tarjoilukärryille, työnsi ne sängyn eteen ja alkoi ahmia kaikkea paitsi leipää ja omenoita - hänen kurkkuunsa katosi kahvia, munakasta, makkaroita, pekonia, leivonnaisia, marmeladia, kupillinen sokeria, kannullinen kermaa, kolme lautasliinaa ja nätti lusikka.
Röyhtäistyään sievästi Piupau alkoi kaivata Töptömpiä. Nyyripoika oli sammunut kylpyhuoneeseen vessanpöntön eteen, eikä tällä ollut onneksi kovinkaan nälkä (Piupau oli kyllä säästänyt vähän sitä ja tätä, mutta söi mielellään loputkin, jos toiselle ei kerran kelvannut). Vaivoin Piupau sai ystävänsä jalkeille ja talutettua tämän sängylle, jolle Töptömp jäi istumaan nuokkuen. Poikaparka ei muistanut edellisestä illasta muuta kuin vaaleanpunaisen elefantin ja pullollisen taikajuomaa, jonka oli saanut tältä lahjaksi.
Syötyään loputkin aamiaisesta (paitsi niitä leipiä ja yhtä omenista) Piupau alkoi selata lehtiä. Koska oli viikon viimeinen työpäivä, hentai, kuului pinoon sanomalehtien ohella myös viikkolehdet "Juoruämmä", "Talkkarin Muija", "Rovastinna" ja "Miesten Saunailta". Juuri nuo lehdet kiinnostivat Piupauta eniten. Hänellä oli jo kattava kokoelma hassuja lehtileikkeitä, joissa ylistettiin vuoroin häntä, vuoroin Töptömpiä ja vuoroin heitä yhdessä.
Mutta nyt tuollaisia juttuja ei löytynyt. Miesten Saunailta ei ensinnäkään noteerannut heitä mitenkään - mukana oli vain mainos Töptömpin esikoissinkusta, "Pieni Mutta Pörröinen", jonka ammattilaisbardi oli miksannut Töptömpin suloisimmista haastatteluista. Talkkarin Muija oli jo pudottaa Piupaun pullean perän sängynlaidalta... Lehden kannessa seisoi suuri otsikko, "PIUPAU RASKAANA?! Lue lähipiirin mietteet!". Varsinaisessa artikkelissa julistettiin jo aivan täytenä totuutena, että Piupau tosiaan olisi pieniin päin. Piupau oli ymmällään. Miten saattoi tulla raskaaksi, kun ei edes ollut äiti? Ehkä lehden toimittajat luulivat häntä äidiksi? Isäksikin ne arvailivat entistä urheilusuuruutta, Aki Kantapäätä, ja sille Piupau nauroi, sillä vaikka häntä äidiksi luultaisiinkin, niin eihän hän ollut koskaan edes tavannut Kantapäätä, saati sitten halannut tätä, tai pitänyt tätä kädestä.
"Mikäs siua naurattaa...?" Töptömp sammalsi. Piupau ojensi lehden ystävälleen. "R-raskaana...?"
"Miten noi voi tollasta keksiä?" Piupau kikatti. "Hassuja!"
Töptömp keräsi hetken rohkeutta, ennen kuin vastasi. "No... olethan sie vähän turvonnut..."
"Mitä?!" Piupau tiuskaisi.
"Oot syöny aika paljon, ja-..."
"No en niin paljon kun sie oot juonu!" Piupau napsautti takaisin.
"Kun janottaa", Töptömp sanoi päätään raapien. Hänen sormeensa tarttui kuivanut herkkusieniviipale, joka oli mitä ilmeisimmin käynyt joskus hänen vatsassaan.
Tuimailmeinen Piupau alkoi selata kolmatta lehteä ja Töptömp lueskeli sitä jonka oli saanut.
"No joo! Ja tässä!" Piupau äyski yhä tulisena. Hän näytti Töptömpille aukeamaa, jossa oli silmänräpäyskuvia juopuneesta Töptömpistä milloin minkinlainen pullo tai lasi kourassa. Eräässä kuvassa Töptömpin toinen käsi oli eksynyt nuoren noidan rinnoille, jotka näyttivät aivan liian maagisilta ollakseen aidot. "Sen janonko takia sie totakin lypsät?!"
Töptömp ei vastannut, vaan oli hyvin nöyrää nyyriä. Piupaun mieliksi hän päätti lakata haaveilemasta puolitäydestä oluttölkistä, jonka oli muistaakseen jättänyt vessanpöntön taakse.
Hetken kuluttua Kasper Ester Ihku saapui huoneeseen uusine muotivaatteineen ja käsilaukkuineen, sanomalehti kainalossaan. Hepsankeikkamanageri näytti yhtä harmistuneelta kuin pahimmillaan parina edeltävänä päivänä. "Pitääkö tämä paikkansa?" hän sähähti kimakasti ja viskasi rullatulla lehdellä Piupauta, joka sai kopin vain vaivoin. "Seurapiiripalsta. Lehden lopussa."
Piupau levitti lehden ("Knossoksen Kansa") sängylle ja siirtyi pyydetylle palstalle. "Theseus kuollut - mulkku otti ja liukastui". "Pasifaes: lumous tai ei, nautin joka hetkestä". Ja sitten: "NYYRIT PIUPAU JA TÖPTÖMP KÄÄNTYNEET USKOON". Piupau luki artikkelin silmiään räpäyttämättä ja antoi lehden sitten Töptömpille, joka hätkähti jo otsikosta. Lehden mukaan molemmat nyyrit olivat kääntyneet palvomaan minotauripikkutyttöjen - ja muutamien vähän vanhempien minitauripoikien - suosimaa epäjumalallista artistia, Nantti Huiskua.
"Onko se totta?" manageri tiukkasi.
"No ei", Piupau sanoi.
"Ei varmana!" Töptömp suorastaan kauhistui. "Me palvotaan vaan Suurta Höppöstä!"
"Sitä pelkäsinkin..." manageri mutisi kumma kiilto silmissään. "Lehtien on pakko kirjoittaa jostain ja nyt ne ovat alkaneet säveltää omiaan – paha juttu! Ja hitto vie, meillä ei justiinsa nyt ole mitään uutta annettavaa... Toki Piupau voisi poseerata jonkun Yiff-julkaisun keskiaukeamalla, mutta sen ajattelin säästää vasta viimeiseksi oljenkorreksi. Yritetään siis keksiä jotain muuta. Luitteko sen raskausjutun?"
Nyyrit nyökyttelivät.
"Se on aika hieno ja positiivinen skuuppi - kunhan siitä otetaan pois se ällö naistenmies, Kantapää. Vauvat ovat söpöjä: ja söpöys on teidän juttunne. Mutta isän on ehdottomasti oltava Töptömp. Ehdottomasti."
Nyyrit katsoivat toisiaan. "Mutta en mie ole isä", Töptömp sanoi.
"Hyvä, hyvä", manageri sanoi.
"Enkä mie äiti", Piupaukin huomautti.
"Niin..." manageri mutisi ymmärtämättä nyyrien ajatusmaailmaa. "Ette tietenkään ole, mutta kohta olette, kun teette vauvan."
Syvä hiljaisuus.
Äkkiä ymmärrys nousi Piupaun kasvoille. "Ai, ai silloinko tullaan äidiksi, kun vauva syntyy?"
Manageri kurtisti otsaansa ja tyytyi nyökyttelemään.
"Mutta mites niitä vauvoja tehhään?" Piupau kysyi.
"Sitäkään ette tiedä?" manageri pihahti. "No jopas on sööttiä."
"Ei myö tiedetä", Töptömp sanoi päätään pudistellen.
"Ei, ei", sanoi Piupaukin. "Näytä meille?"
Manageri rykäisi nyrkkiinsä ja näytti hätääntyneeltä. "Tuskin, mutta, hmm... Minulla saattaisi kyllä... kyllä olla jotain. Hetkinen", hän sanoi ja alkoi penkoa käärmenahkaista käsilaukkuaan, joka oli aito Mean-Maul Ghoulier. "Eräät nyyrit ovat jo yrittäneet samaa kuin te - siis julkisuutta, tarkoitan. Julkisuutta. Homma karkasi kyllä vähän käsistä ja he päätyivät... mmh, halpaan kopioon. Mutta – nyt siitä voi olla hyötyä."
Lopulta manageri löysi etsimänsä; se oli pieni muovinen kotelo, joka sisälsi irtosilmään työnnettävän taikatikun. Hän ojensi kotelon Piupaulle ja perääntyi pari taktista askelta kauemmas. Kannessa oli kaksi vähäpukeista nyyriä, tyttö ja poika, jotka halasivat toisiaan ja hymyilivät vienosti silmät puoliummessa.
"Mikä tämä on?" kysyi Piupau oudoksuen. "Pimppamp & Jöpöjömp: Happy Huulet Suukon Saavat?"
"Niin. Ajatelkaa sitä opettavaisena elokuvana", manageri sanoi. "Hmm. Heh. Joo: taidan jättää teidät kahden."
Hepsankeikka poistui pikaisesti. Nyyrit katsoivat hetken kotelon etupuolta, sitten sen takapuolta - ja sitten nopeasti toisiaan. Juttu tuntui hieman erikoiselta... mutta jos sitä ei ollut eläissään kyseenalaistanut ensimmäistäkään käskyä tai kehotusta, ei moista oikein viitsinyt nytkään aloittaa.
Virallinen, joskin korkeintaan puoliksi totuudenmukainen teos "Piupau ja Töptömp - nyyrit tarinan takana" (joka ilmestyi parhaaseen sesonkiaikaan myöhemmin samana vuonna) kuvailee tapahtumia herkin sanankääntein.
"Sinä yönä he tekivät sen, mistä olivat pitkään haaveilleet; he vapautuivat estoistaan; he antautuivat toisilleen. Viimeinkin kahden hauraan olevaisen puhdas, pyyteetön rakkaus oli täydellistä... Kaksi kaunista sielua säkenöi, varttui täyteen tietoisuuteensa. Taivaalle syntyi uusi tähti, joka lensi pyrstöineen. Niin puhdasta heidän rakkautensa oli, kuin kaksi valkoista kyyhkystä oliivipuun oksineen olisi lennellyt kuutamossa yökastetta kiihkeinä janoillen."
Kyseinen teos myi nipin napin sen verran, että tapahtui seuraavaa: kirjoituspuuhiin alentunut itsekäs hepsankeikkamanageri rahoitti myyntituloilla ansiokkaan uran alkoholistina (rahaa riitti maksan posahtamiseen saakka ja perinnöksi jäävät pennoset ilahduttivat nälkäkuoleman partaalla kituvia aviottomia lapsia), myös ilmaiskappaleen saanut Damselin Distress jätti maallisen maailman (ruumishuoneella hänen verensokerikseen mitattiin 0,2 millimoolia / litra, mikä on jääkuningattarelle vähintäänkin kohtalokasta) ja Aki Kantapää liittyi joukkoon tekemällä rehellisen itsemurhan (jokainen, joka olisi muutoin ostanut hänen seitsemännen muistelmakirjansa, "Kantapää: Mestarin Mestarismiekkavuodet", näki nyyrikirjan mielekkäämpänä vaihtoehtona).
Mutta ennen tätä tapahtui toki muutakin.
Neljäs luku
Herätessään vierekkäin silkkilakanoiden keskeltä Piupau ja Töptömp olivat muuttuneita olentoja. He katsoivat syvälle toistensa silmiin, hieroivat neniä yhteen, suukottelivat, halasivat ja paijasivat ja keskustelivat kumpi olikaan ollut kivempaa, oiluojaoiluoja vai imehuoraime. Heillä oli kovin nättikaunis ja tussunlussuinen olo.
Hieman myöhemmin he tapasivat managerinsa, joka puhui jälleen jotain hyvin omituista. Selvästi hermostunut hepsankeikkamies sanoi, että pieni tauko julkisuudesta tekisi nyyriparille vain hyvää, joten nyyrit voisivat pitää toisenkin vapaapäivän - ja mikseivät saman tien useampiakin.
Mutta oli jo iltapäivä, ennen kuin manageri sai selitettyä mitä vapaapäivä oikein tarkoitti. Nyyrit olivat ymmällään. Koko edeltävän päivän ja illan he olivat antaneet kaikkensa - kuuteen kertaan - managerin mieliksi, ja nyt manageri puhui jotain tällaista. Nyyrit tiesivät, etteivät he olleet enää orjia, mutta eivät he oikein ymmärtäneet, mitä tarkoitti olla jokin muu kuin orja. Manageri oli nauttinut päivän mittaan niin monta cosmopolitania ja neitimansikkasiideriä (itse asiassa hän oli niin käkenä, että oli vähällä tulla ulos kaapista), että hänen arvostelukykynsä petti ja hän alkoi kaivaa omaa hautaansa: hän antoi nyyreillä rautalankaselvityksen siitä, kuinka näillä oli vapaa tahto ja kuinka nämä tekivät kaiken vain siksi, että itse halusivat.
Yöllä - raukeina vapaasta rakkaudestaan - nyyrit juttelivat ja miettivät, mitä muuta he voisivat tehdä vain siksi, että halusivat. Heillä oli nyt monta vapaapäivää ja jos he olivat oikein ymmärtäneet, vapaapäivinä ei tehty työtä jota itse halusi, vaan mitä tahansa mitä itse halusi, paitsi työtä, jota itse halusi. Lopullinen vastaus tuli samalla hetkellä kun isossa kristallipallossa jälleen hikoileva taiteilijanimi Jöpöjömpkin; Piupau ja Töptömp tahtoivat tietää, mitä muille nyyreille kuului. Töptömp ymmärsi tahtovansa nähdä tuttuja kasvoja ja Piupau ymmärsi tahtovansa jutella vanhan tätinsä kanssa. He saivat tahtoa ja tahtoivat tahtoa - Piupau ja Töptömp kikattivat tahtomisilleen koko yön.
Niinpä sitten, nuorten elämiensä kolmantena vapaapäivänä, astelivat nyyrit rohkaistuneina krapulaisen managerinsa eteen ja pyysivät, että tämä auttaisi ottamaan selvää, missä muut nyyrit asuivat. Manageri ilahdutti nuorta paria korisemalla, että tiesi vittu tasan tarkkaan missä muut nyyrit asuivat: muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jokainen näistä eli ja työskenteli yhteisössä, jonka perustamiseen kuningas Keijo Roomalainen kolmonen oli antanut lihavat apurahat. Manageri murahteli sellaistakin, että oli tilannut useimmat Piupau & Töptömp -oheistuotteet juuri nyyrityöntekijöiltä, koska markkinatutkimuksen mukaan se kosketti fanien syviä rivejä. Piupau ja Töptömp eivät ymmärtäneet tästä juuri mitään, mutta heille riitti tieto määränpäästä ja siitä, että hotelli tarjosi julkkisvieraidensa käyttöön yksityisen pyromaaniankeriaan. Pian he juoksivat käsi kädessä vastaanottoaulaan lentoa tilaamaan.
Hotellin katolla päivystävä pyromaaniankerias oli suunnaton ja jylhän komea näky; puoliksi jättiläiskäärme, puoliksi kalavale, lisänä vahvat jalat ja komeasti kiiltävät siivet. Mielialalääkityksen ansiosta tämä nimenomainen yksilö, Jäntti, ei tahtonut polttaa mitään, paitsi tupakkia. Heti hermosauhujen jälkeen nyyrit saivat luvan asettua mukaville pehmeille tuoleille ankeriaan ylelliseen selkäkoriin. Tarjolla olisi ollut kuohuviiniä ja suklaakonvehteja, mutta Piupau lätkäisi pulloa tavoittelevaa Töptömpiä sormille, eivätkä he uskaltaneet syödä suklaata, koska ne olivat eri merkkiä kuin ne ainoat, joita he olivat eräässä mainoksessa sanoneet syövänsä. Matka kohti Karvasuota ja siellä sijaitsevaa nyyriyhteisöä saattoi alkaa.
Lentomatka oli nyyreille jälleen uusi kokemus ja he olivat iloisia, että jakoivat sen keskenään. Puolen matkaa he intoilivat siitä, kuinka hienoa olisi jakaa kaikki uudet kokemukset kaikkien nyyrien kanssa; muut olennot eivät tainneet oikein ymmärtää miten nyyrit asioita ajattelivat, eivätkä Piupau ja Töptömp olleet lainkaan varmoja, ymmärsivätkö he itsekään edes puolia kaikesta, mistä olisi pitänyt. He odottivat innolla muiden näkökulmia erinäisiin asioihin ja toivoivat saavansa neuvoja vanhoilta ja viisailta kaltaisiltaan.
Maisemista alkoi vähitellen tulla kylmiä ja kolkkoja, mutta se ei tuntunut erityisen epäilyttävältä, kun oli viettänyt elämänsä vuoren sisällä. Ylväistä metsistä tuli kitukasvuisia ja lehdettömiä risukkoja, sinisistä järvistä myrkynvihreitä ja virtsankeltaisia lätäkköjä, kultaisista satupalatseista teinigoottihenkisiä painajaislinnoja, pelloista hautausmaita, pehmeistä kummuista teräväkärkisiä vuoria, raikkaasta ilmasta sairaalloisen sellunhajuista... Piupausta ja Töptömpistä se kaikki oli, jos ei hauskaa, niin melko ookoota.
Mitään kovin negatiivista nyyrit eivät vielä laskeutumisenkaan aikoihin ajatelleet, vaikka olivat he kivempiakin paikkoja nähneet kuin Pahamaan laita-alueet. Pyromaaniankerias Jäntti laskeutui harmaan laatikkomaisen tehtaan autiolle parkkialueelle, pisti tupakaksi ja ilmoitti, että kunhan hän ehtisi hotellille ottamaan iltalääkkeensä, voisivat nyyrit viettää tehtaalla niin kauan aikaa kun halusivat. Nyyrit kiittivät kauniisti.
Piupauta ja Töptömpiä jännitti kovasti kun he kävelivät kohti tehtaan ovia, eivätkä he enää tienneet, oliko jännitys hyvää jännitystä, vai pelkkää pelkoa. Heidän ympärillään oli kovin kuollutta, kuten Pahamaassa yleisestikin; tehdasta ympäröivä Karvasuo näytti lohduttomalta ja haisi mädäntyneelle, siitä nousi vihreää höyryä ja jostain sen takaa kantautui silloin tällöin valitusta tai kuolonkiljahdus. Piupau ja Töptömp kulkivat rinnakkain, olkapäät aivan vastakkain.
Heidän kaltaisensa siistit ja muodikkaisiin asuihin puetut nyyrit eivät jääneet huomaamatta tehtaan rumassa, ahtaassa, pölyisessä aulassa. Piupau ja Töptömp säpsähtivät, kun möreä-ääninen vastaanottovirkailija - jota he luulivat ensin mölkiksi, vaikka tämä olikin tosiasiassa saksalainen naisurheilija, joka oli loikannut toiseen ulottuvuuteen heti kun peikonkantokisoja varten kyhätty portti oli avautunut - puhutteli heitä nimeltä ja ihmetteli pokkuroiden, ettei heidän tulostaan ollut ilmoitettu mitään etukäteen. Enempää aikailematta nyyrit talutettiin tehtaanjohtajan toimistoon, joka oli pieni koppi lähimmän nurkan takana.
Olivatpa nyyrit yhä kokemattomia tai eivät, ei heidän tarvinnut kuin vilkaista johtajaa todetakseen tämän täydeksi paskiaiseksi - ja täyttä paskaa johtaja myös oli, niin mieleltään kuin sielultaankin ja myös aivan kirjaimellisesti. Hän oli Erdnuss Shitler, puolitoistametrinen paskademoni ja herra Pahaherran entinen alamainen, joka oli Pahamaan kukistumisen jälkeen alkanut yksityisyrittäjäksi valtion tuella. Nyyrit nähdessään Shitler lopetti tortun syömisen ja nousi kohteliaasti seisaalle.
"No heil!" hän tervehti reippaasti ja teki käsimerkin.
"Hei vaan..." sanoi Piupau.
"Hei..." sanoi Töptömpkin.
"Heil johtaja", sanoi mölkinnäköinen nainen pontevasti. "He eivät ole sopineet vierailusta, mutta ajattelin..."
"Pööp, pöp, pöp..." Shitler toppuutteli ja katsoi nyyrejä ohut hymy huulillaan. "Itse asiassa kuuntelin juuri managerinne teletappiini jättämän viestin, joten tulostanne on kyllä ilmoitettu. Sallittehan minun itse tarjota teille kiertokäynnin?"
Nyyrit nyökyttelivät varovaisesti. Paskademonin lemu oli jotain aivan käsittämättömän kauheaa, mutta Piupau ja Töptömp olivat tottuneet kauheuksiin ja käsittämättömyyksiin.
Paljoakaan kierrettävää ei tuntunut olevan. Ensin Shitler esitteli hallintotilojen kuusi samansuuruista ja samannäköistä huonetta, joista niistäkin yksi oli ilmeinen siivouskomero. Kun seurue saapui nyyrityöläisten asuintiloihin, vaihtoivat Piupau ja Töptömp hämmentyneitä katseita - tila oli yksi pitkä huone, jossa ei muuta ollut kuin loputon rivi viisikerroksisia sänkyjä ja käytävän verran tyhjää tilaa niiden vieressä. Sängyt olivat kylmän ja kovan näköisiä, eikä niissä ollut edes patjaa, vuodevaatteista puhumattakaan. Jos huone oli viihtyisämpi kuin vuorenonkaloiden makuuluolat, oli ero lähinnä katsojan silmässä.
"Kävelläänpä tuonne perälle, niin pääsemme saman tien tuotantotiloihin", Shitler sanoi ja valui eteenpäin, jarrutusjälkiä väistelevät nyyrit perässään.
Tuotantotila oli sinänsä leveä ja korkea halli, mutta eipä sielläkään juuri ylimääräistä tilaa ollut. Pitkät puiset pöydät kulkivat salin toisesta päästä toiseen ja niiden äärellä ahersi nyyrejä vieri vieressä, miltei yhtä lähekkäin kuin Piupau ja Töptömp tykkäsivät keskenään olla. Jokainen nyyreistä neuloi edessään olevaa pehmolelua äärimmäisen keskittyneenä, tehokkaana kuin kaivoksien käytävissä. Piupau ja Töptömp arvasivat heti, että nuo pehmolelut esittivät heitä - jo ennen kuin he näkivät suunnattoman, puoli hallinseinää peittävän julisteen, joka esitti heitä kahta hymyilemässä ja pitämässä toisiaan kädestä. Julisteen nähdessään he vapauttivat tuolloinkin pitämänsä otteen ja olivat hyvin vaivaantuneita.
"Jatketaanpas sitten tuosta salin läpi..." Shitler mutisi nyyrien mielialoista välittämättä. Kolmikko laskeutui alas lyhyet betoniportaat ja jatkoi matkaa pitkin ahdasta kanavaa, joka jäi kahden pöytärivistön väliin. Piupau ja Töptömp katselivat tovereitaan, mutta kukaan ei katsonut heitä takaisin.
"Hei-ii? Hei?" yritti Piupau ja vilkutti, mutta kukaan ei antanut vastetta.
Piupaun perässä kulkeva Töptömp oli harmissaan, mutta uskoi ymmärtävänsä mistä oli kyse. "Nyt ei ole heidän vapaapäivä", kuiskasi Töptömp Piupaun korvaan. "He varmaan haluaa nyt vaan tehdä töitä."
Kuiskuttelun kuullut Shitler törähti. "Niinpä niin..." hän sanoi ja kehtasi hymyillä pilkallisesti, kun oli jonon etummaisena. "Jo vain. Jokainen nysse, öö… nyyri tekee töitä kiltisti ja kuukauden välein on vapaapäivä, jos tavoitteista ei lipsuta."
"Ai jaa, kuukauden välein", Piupau totesi tyhjästi. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella; kai hän oli luullut, että kaikilla nyyreillä oli herkkuja ja tyynyt ja silmätikku jossa nussittiin.
Muutamaa askelta myöhemmin tutulta - aivan, aivan liian tutulta - kalskahtava ääni kuului juuri siitä suunnasta, johon Shitler oli vieraitaan johtamassa. "Jahas, siellä on ruoskinnat juuri sopivasti meneillään", sanoi Shitler muina pökäleinä, pukien nyyrien säikähdyksen sanoiksi.
"Ru-ruoskinta?" Töptömp sopersi. "M-mutta... Mutta..."
"Mutta..." Piupau säesti.
"Mutta... mitä?" Shitler pihahti. Ruoska alkoi viuhua kiihtyvällä tahdilla, eivätkä nyyrit ehtineet päästä muttaa pidemmälle, kun he kuulivat parkaisun, joka ei sekään ollut vieras - jos taivas oli sininen ja pilvet valkoisia, oli ruoskittava Piupaun täti!
"Voi Suuri Höppönen!" Piupau kauhistui ja jähmettyi paikoilleen. Vähäisetkin hänen omaksumansa asiat unohtuivat ja hän tunsi jälleen olevansa mitätön, avuton orja. Vapisevana ja pelokkaana hän tuskin uskalsi katsoa Töptömpiä, joka puolestaan katsoi otsa rypyssä tehtaanjohtajaa, joka näytti olevan ymmällään.
"Siis mitä?" Shitler kysyi.
"Mi-mi-mitä te-te o-oikein te-teette?" änkytti Töptömp sankarillisesti Piupaun puolesta. Hän tunsi olonsa oikeastaan aika vihaiseksi. "Ei pi-pi-pi-pitänyt o-olla o-o-orjia!" lisäsi hän hieman korotetulla äänellä.
"Eiväthän he mitään orjia olekaan, vaan työläisiä", Shitler naurahti. "Omasta vapaasta tahdostaan. Tulkaahan nyt."
Shitler johdatti syvästi järkyttyneet vieraansa ulos tuotantotilasta ja varastohuoneeseen, jossa oli pahvilaatikkovuorien lisäksi myös joitakuita mölkkejä, kidutuspuut ja Piupaun täti, joka makasi vatsallaan lattialla ja vuoti verta paljaasta selästään, jossa oli useampia ruoskan jättämiä arpia kuin karvatuppoja. Piupau purskahti saman tien hysteeriseen ulinaan ja taas oli Töptömpin häntä halattava ja silitettävä ja pideltävä.
"Nostakaas mummo ylös", Shitler sanoi ja mölkit tottelivat. Shitler valui hieman lähemmäs ja alkoi lätkiä tätiä poskelle paskaa valuttavalla avokämmenellään. "Nyssemummo! Hei, nyssemummo! Hei. Mummo. Herääs nyt! Hei."
Töptömp puristi Piupauta lujaa, eikä itsekään tahtonut katsoa pahoinpideltyä nyyrinaista. Hän avasi silmänsä ja Piupau lopetti ääneen ulisemisen samalla, kun he kuulivat tutun äänen sopertavan: "He-heil Shitler..."
"Heil vaan", Shitler vastasi. "Nyssemummo on nyt hyvä ja kertoo näille tärkeille vieraille, että olet täällä ihan omasta vapaasta tahdostasi."
Mutta ei täti ehtinyt suutaan avata, kun Piupau oli sännännyt hänen luokseen Töptömp perässään. Piupau ei uskaltanut koskea tätiin, mutta oli sanoissaan vuolas: "Voi täti, voi rakas täti... Mie luulin että teillä on kaikki hyvin. Mie luulin... Voi, voi..."
"Piupau pieni..." täti vastasi. "Meillähän on. Meillä on. Itsehän minä olen taas... taas näitä hankaluuksia kerjännyt..."
"Totta", Shitler sanoi. "Eukko on jäänyt päivätavoitteistaan sääntönä eikä poikkeuksena. Kurinpitotoimet ovat pakollisia varsinkin näin osavuosikatsauksen alla."
Piupau vain katsoi tätiään silmiin. "Mutta muualla on ihan paljon parempi olla", hän kuiskasi. "Haluutko sie muka oikeesti jäähä tänne?"
"Haluan, haluan... Ei minulla tässä mitään, tyttökulta", kähisi täti ontosti ja kaukaisesti, uupuneena hymyillen. Hän silitti Piupaun poskea siten, kuin mölkkien retuuttamana vain kykeni. "Ei... ei mitään... Täällä ei edes lyödä niin lujaa kuin kaivoksissa. Ja saan nähdä sinuakin ihan joka ikinen päivä."
Viides luku
Palatessaan samaa reittiä takaisin Piupau ja Töptömp vapisivat molemmat ja olivat vastauksia vailla. Piupau yritti puhua vielä muutamalle nyyrille, mutta kukaan ei vastannut eleelläkään. Shitler valui aivan heidän kintereillään, lateli masentavaa propagandaansa ja ilmaisi jo selvästi haluavansa nyyrijulkkikset muualle pillittämään.
Tehtaan ulkopuolella Piupau ja Töptömp eivät menneet heti Jäntin luo, vaan seisoivat hetken kahden kesken ja jakoivat tuntemuksiaan. Ei ollut lainkaan kivaa, ettei kaikilla nyyreillä ollut niin hyvin kuin heillä, eikä ollut sen kivempaa se, että muut nyyrit tekivät kurjaa työtä heidän eteensä. Uusia kyyneleitä tirahteli ja riitti puroiksi saakka, nestevajaus ei ollut kaukana ja halaus oli jälleen paikallaan.
Heidän astellessaan viimein kohti pyromaaniankeriasta, Töptömp ymmärsi jotain - ja sitten jotain muutakin, mikä kuulosti hänestä tosi järkevältä, vaikka oikeasti se olikin vähän lapsellista. "Piupau?" hän aloitti.
"Mitä?"
"Kun myö ollaan vapaita, niin eihän meijän tarvii tehdä tyhmää työtä."
Piupaun ilme kirkastui. Nyyrit pysähtyivät jälleen ja katsoivat toisiaan silmiin. "Ei niin!" Piupau sanoi.
"Ja kun meistä ei tarvii tehdä mitään nukkeja, niin kaikki nyyrit saa vapaapäiviä... ja sitten heidän pittää ettiä ihan muita töitä!"
"Niin, niin", Piupau myötäili. "Ei olla enää julkkiksia yhtään, ei ikinä!"
"Ei. Keksitään myökin muuta."
"Ihan muuta."
"Ja muualla... Mennään muualle! Ei hotelliin."
"Niin. Ei ainaskaan sinne."
Nyyrit piristyivät hieman ja alkoivat todella ymmärtää, kuinka hienoa oli omistaa vapaus ja oma tahto. He menivät juttelemaan Jäntille ja kysyivät minne heidän pitäisi mennä, etteivät he olisi enää julkkiksia. Pyromaanilohikäärme mietti hetken, oli jo vähällä ehdottaa jotain Pahamaan pahaisimmista syrjäseuduista, mutta katsoi sitten söpöjä iloisia olentoja ja ymmärsi, että noissa kahdessa oli jotain, minkä ei soisi turmeltuvan.
"Kaukana täältä... pohjoisessa", aloitti Jäntti vaikuttavalla äänellään, joka sihisi kuin käärmeillä, oli samalla veikeän pulpahteleva kuin kaloilla ja sai syvyyttä, vaikuttavuutta ja silkkaa karismaa vuosikausien sauhuttelusta. "Siellä on monia valtakuntia, joissa ei ole pahaa, eikä hyvästä tahi kivasta tarvitse lainkaan maksaa. Siellä ei tiedetä mitä ovat julkkikset, eikä täten myöskään mitä sellaisilla pitäisi tehdä. Varmasti saisitte siellä olla miten vain haluattekin."
"Vie meidät sinne, joohan?" Piupau pyysi niin somasti, ettei Jäntti edes harkinnut, vaan myöntyi.
Niinpä he lähtivät lentämään pohjoiseen. Jänttiä huolestutti hieman, ettei hän ehtisi takaisin hotellille lääkkeitään naukkaamaan, mutta nyyrit eivät sitä tienneet, vaan olivat vapaita melkeinpä kaikista murheistaan - kaikki kääntyisi vielä hyväksi, totisesti! He kohottivat maljan tulevaisuudelleen, uskalsivat syödä suklaatakin ja kun aurinko alkoi iltasella laskea, rakastelivat he kauniin punaisen taivaan alla ilman riettaita lausahduksia ja temppuja, joista he eivät molemmat yhtä paljon nauttineet. He vain huokailivat, huohottivat, tunnustivat toisiaan kovasti rakastavansa.
Iltasella lievistä vieroitusoireista kärsivä Jäntti laskeutui laaksoon, josta oli kuullut pelkkää hyvää. Siellä asui purutupakista riippuvainen kala, jonkinlaisia muuleja ja runsaasti albiinovirtahepoja, jotka perimätiedon mukaan olivat kaikki niin suloisia, etteivät ne taatusti pitäisi nyyrejä kovinkaan erikoisina. Jäntti jätti uniset matkustajansa lähelle laaksonjohtaja Marja Halisen kartanoa, jonka ovet olivat yölläkin avoinna uusille ystäville. Piupau ja Töptömp kiittivät kauniisti ja lähtivät tallustelemaan kohti uutta elämäänsä...
...josta tulikin varsin onnistunut - mitä nyt alku oli ehkä hieman pelottava. Jäntin lääkitys petti lopullisesti vain hetki sen jälkeen kun hän oli noussut siivilleen, ja kun näin tapahtui syvimmät mielihalunsa lääketokkuraan kadottaneelle pyromaaniankeriaalle, oli jälkikin melkoista - Jäntti ehti tuikata puoli laaksoa tuleen, ennen kuin muisti todelliset patoumansa ja päätti lähteä kostamaan jokaiselle halimaalaiselle, joka oli koskaan hänelle vittuillut. Erään kohtuullisen tuntemattoman ennustuksen sankari posautti hänet aikanaan alas taivaalta, eikä Kasper Ester Ihku saanut koskaan tietää mitä hänen suloisille rahasammoilleen tapahtui.
Myös albiinovirtahepojen laaksossa Jäntin lieskat tuhosivat laajalti metsää ja useita taloja, mutta kukaan ei onneksi loukkaantunut. Pitkällä tähtäimellä tulipalo oli suorastaan siunaukseksi, sillä sen ansiosta laaksolaisten yhteishenki vahvistui ja sammutustöissä autelleet Piupau ja Töptömp hyväksyttiin yhteisöön ikään kuin siinä sivussa. Jälleenrakennustöissä pykättiin talkoovoimin mökki myös tulokkaille; ja vaikka se oli kooltaan hädin tuskin hotellisviittien mittaluokkaa, oli vaatimattomien nyyrien oikein hyvä siellä asustaa. Tilasta ei tullut vähäisintäkään puutetta ennen kuin Piupaun ja Töptömpin lapsikatraan esikoinen tuli murrosikään ja esitti ultimatuminomaisen anomuksen omasta huoneesta.
Vanhemmiten Piupausta tuli melkoinen virtahepo ja Töptömp puolestaan näytti perin kalpealta pitkäksi venyneiden janoon juomisten jälkeen. He sopivat laaksoon ja laakso sopi heille. Koskaan eivät he haikailleet minkään ulkopuolisen perään, eivätkä koskaan he muistelleet mitään katkeruudella. Muut nyyrit he asettivat haikeina muistoina sydämiinsä ja näiden puolesta he tapasivat usein rukoilla. Ja ehkä Suuri Höppönen nuo rukoukset myös kuuli (tai ehkä hän oli eksynyt kapakan sijasta kirjastoon, lukenut selaillen teoksen "Piupau ja Töptömp - nyyrit tarinan takana", rakastunut luomiinsa olentoihin uudestaan ja päättänyt korjata laiminlyöntinsä kertaheitolla), sillä kun keskiluokkaisilta naisihmisiltä riistettiin verrattain lyhyen ajan sisällä sekä Damselin Distressin talk show että iki-ihana Aki Kantapää, yrittivät he täyttää tyhjät aukot elämässään shoppailemalla - eikä kulunut kauaakaan siitä kun eräs kolmekymmentäseitsemän vuotta opiskellut kentauri julkaisi aiheesta väitöskirjan, kun Erdnuss Shitler puhdisti etnisesti konkkaan menneen tehtaansa henkilökunnan ja teki nyyreistä halittavan muodikkaita puuhkia ja kaulaliinoja. Kaikkiaan nelisentuhatta nyyriä sai kokea surman suloisenkatkeran suudelman, eikä yhdenkään heistä tarvinnut enää koskaan kärsiä, ei itkeä itseään uneen, ei tuntea pahaa mieltä.
Lukuisia onnellisia vuosikymmeniä myöhemmin, kun Piupau ja Töptömp sekaantuivat kommunistiseen vallankaappaussuunnitelmaan ja jäivät kiinni rysän päältä, olivat he yhä säilyttäneet niin suuren osan syntymässä saamaansa viattomuutta, että teloittamisen sijaan kapitalistisiat (sydän silkkaa kultaa, ympärillä silmät, sorkat, saparo ja sata kiloa silavaa) armahtivat heidät ja yrittivät tutkia, miten söpöyden saisi pullotettua ja postimyyntiin. Koska yksikään itseään kunnioittava olevainen ei olisi edellisten vuosikymmenten rytkyihin pukeutunut, jätettiin ilmitullut makaaberi muoti-ilmiö huomiotta ja päätettiin, että nyyreistä tehtäisiin julkkiksia - eikä kukaan enää muistanut, että sekin oli jo kertaalleen tapahtunut. Näin toimi Halimaa, tuo hassunhassujen, siedettävän hintaisten pimpelipompeleiden kivakiva tyyssija.
Kun Piupau ja Töptömp sitten, vanhoina ja ruttuisina ja raihnaisina, saivat suoritettua kaiken minkä pahan maailman oikeus oli määrännyt, lähtivät he köpöttelemään takaisin kohti rauhaisaa laaksoaan ja lapsiaan ja lapsenlapsiaan (nyyrin vartalo, pupun töpöhäntä ja pomppu). Ja yhä vain he toisistaan tykkäsivät. Ihan, ihan kauhiasti.
Loppu.
|
